Tänään kirjoitan asiasta, joka menee blogin aihepiirien ulkopuolelle. Koska viime aikoina olen itse päätynyt lukemaan monia hyvinvointia ja elämäntaparemontteja käsitteleviä blogeja ja postauksia, päätin itsekin antaa jollekin vertaistukea etsivälle lukijalle mahdollisuuden päätyä lukemaan kokemuksiani.
Vakituiset lukijani tietävät, että viime vuosi oli elämässäni aika vauhdikas: viimeistelin väitöskirjaa erilaisten lyhyiden pätkärahoitusten turvin enkä tiennyt tulevasta muutamaa kuukautta pidemmälle kerrallaan. Kuulumisia kyseleville vastailin, että hyvin menee - ja niinhän se vuosi lopulta menikin, kai, ihan hyvin. Väikkäri paketointiin aikataulussa ja hyvin arvosteluin, ja uusia hommia aina järjestyi.
Vasta kesällä aloin oivaltaa, miten kovan paineen alla olin elänyt ja mitä se oli arkirutiineilleni tehnyt. Kesäkuun alussa kirjoitinkin siitä, kuinka opettelin taas liikkumaan. Uimaan en ole enää kovin usein ehtinyt, mutta uusien työkuvioiden myötä olen nyt tyytyväinen UniSportin vakkariasiakas.
Liikuntarutiini oli kuitenkin vain elämäntapakorjausliikkeen ensimmäinen osa. Toinen osa alkoi vähän myöhemmin kesällä ja vaati enemmän henkisten esteiden ylittämistä kuin liikunnan lisääminen - koululiikuntatraumat oli selätetty jo vuosia aiemmin. Olen koko ikäni ollut normaalipainoinen mutta usein huolissani painostani. Aina silloin tällöin olin yrittänyt pudottaa muutamaa kiloa - aina erittäin kehnolla menestyksellä.
No, nytpä en enää ollutkaan normaalipainoinen. Juhannuksen jälkeen konferenssireissulle lentolaukkua pakkaillessani punnitsin laukun - ja siinä samalla itseni. Olin ollut käymättä vaa'alla yli vuoden ajan, sillä tiesin lihoneeni: moni vaate oli alkanut puristaa ja haudattu kaapin perälle. Tämä vahingossa vaa'alle "joutuminen" oli kuitenkin odotettua suurempi järkytys: painoin noin kymmenen kiloa enemmän kuin se kroppa, jossa - plus miinus muutama kilo - olin suunnilleen koko aikuisikäni viettänyt. Onneksi olin juuri lähdössä reissuun, enkä voinut ryhtyä hätiköityihin toimenpiteisiin (kuten mehupaastolle), vaan päätin miettiä tilannetta kunnolla.
Tajusin, että olen pelännyt lihomista tosi paljon, johtuen ainakin osittain siitä, että lähipiirissä on joutunut seuraamaan monen ihmisen tuskailua ylipainon ja siihen liittyvien sairauksien kanssa. Uskoin, että olisi vain vääjäämätön ajan kysymys, koska minäkin lihoisin, ja kun niin kävisi, en enää koskaan pääsisi kiloistani eroon. Nyt kun kolmenkympin rajapyykki oli ylitetty ja lihominen nähtävästi viimeinkin alkanut, olin kauhuissani ja varma, että koska olin noin vuodessa kerryttänyt kymmenisen kiloa, mikä olisikaan tilanne viiden vuoden päästä! Ilman tätä nykyään pinnalla olevaa Vaakakapina-liikettä olisin varmaan aloittanut jonkin pussikeittokuurin, epäonnistunut siinä, syönyt ahdistukseen vähän lisää, ja itsensä toteuttava kierre olisikin ollut valmis. Päätin kuitenkin olla järkevä ja miettiä kunnolla, mikä oli vuoden aikana mennyt vikaan ja mitä pitäisi muuttaa. Olin nimittäin kuvitellut syöväni ihan ok: arkikokkailuissamme on paljon kasviksia, täysjyvää ja hyviä rasvoja.
Perusasiat olivat ehkä kunnossa, mutta isoin ongelma oli, että stressivuoden aikana olin hukannut fiiliksen siitä, milloin olin nälkäinen ja milloin kylläinen. Olin kirjoittanut sokerihumalan voimin ja skipatun lounaan jälkeen iltapäivällä mättänyt sushibuffetissa lautastolkulla, syönyt jättimäisiä lounaita "varastoon", jotta jaksaisin loppupäivän, ja tissutellut alkoholiakin harva se viikonloppu. Olin huonon keskittymisen etätyöpäivinä napostellut tylsyyteen, leiponut välttelytekemisenä ja palkinnut itseäni milloin milläkin herkulla.
Päätin pitää parin kuukauden ajan ruokapäiväkirjaa. Siinä en todellakaan laskenut kaloreita, ihan vain vihkoon kirjoitin ylös rehellisesti, mihin aikaan söin ja suunnilleen mitä söin. Ensimmäinen tavoite oli syödä neljä tai viisi kertaa päivässä kunnollista ruokaa: lakkasin sekä skippaamasta lounaita että napostelemasta turhia välipaloja. Lisäksi opettelin tunnistamaan nälkää ja kylläisyyttä nälkämittaritaulukon avulla. Mittari löytyy Mielenterveystalon Irti ahminnasta -sivuilta: siis merkkasin päiväkirjaan numeroina, kuinka kova nälkä oli ollut ja kuinka täyteen maha tuli. Lisäksi pohdiskelin onnistumisia ja epäonnistumisia: pistin merkille, että kerrankin mummulassa käydessäni onnistuin syömään sopivan määrän - ei joulupöytä-ähkyä, vaikka sellaisen vaara oli olemassa, tai mietin, mistä johtui epäonnistuminen, kun löysin itseni napostelemasta kahdeksatta kaurakeksiä suoraan kaapissa olevasta pussista (liian kevyt lounas).
Opettelin suunnittelemaan välipaloja. Opettelin muistamaan, että buffet-ähkystä ei tule hyvä vaan paha olo, samoin kokonaisen karkkipussin syömisestä. Opettelin sanomaan "ei kiitos" ja lopettamaan syömisen, kun maha oli täynnä, vaikka joku olisi tyrkyttänyt lisää, vaikka lautasella olisi vielä ollut ruokaa, vaikka olisin maksanut enemmästä. Söin edelleen suklaata, sushia ja vaaleaa leipää, mutta kohtuudella. Yllättäen se kohtuumäärä karkeissakin alkoi riittää, kun alla oli riittävästi oikeaa ruokaa. Join edelleen viiniä ja olutta, mutta vain silloin kun oikeasti teki mieli, en esimerkiksi sosiaalisesta paineesta tai "kun kerran ilmaiseksi tarjotaan".
Kävin vaa'alla pari kertaa viikossa, mutta muistutin itselleni jatkuvasti, että syön paremmin, koska haluan voida paremmin, en siksi että muuttuisin välittömästi paremmaksi ihmiseksi, jos vaaka vain näyttäisi sitä tutumpaa kymmenlukua. Edelleen tunnen näyttäväni kamalalta niinä päivinä, kun väsyttää, turvottaa ja tukka on likainen - ja hyvinä päivinä olin ihan yhtä tyrmäävän tyylikäs korkeammallakin painoindeksillä. Halusin takaisin vanhaan painooni, koska viihdyn kevyemmässä kropassa paremmin (samalla tavalla kuin vaikka hiustyyli tuntuu tai ei tunnu "omalta"), haluan käyttää vaatekaappini aarteita ja jaksaa kävellä portaat työpaikkani neljänteen kerrokseen ilman että tuntuu siltä kuin kantaisin mukanani ylimääräistä rinkkaa.
Yllätyin, kun paino kääntyikin hitaaseen laskuun pelkästään näillä muutoksilla, joiden noudattaminen loppuelämän ajan ei tunnu ylivoimaiselta tehtävältä. Nyt olen remppaillut elämääni nelisen kuukautta ja laihtunut kuusi kiloa. Olen taas normaalipainon puolella ja normaalin painonvaihteluvälini puitteissa. Pari kiloa saisi vielä lähteä, jotta ensi kesänä mahtuisin rakkaaseen vintage-nahkatakkiini. Mutta oikeastaan sillä ei ole paljonkaan väliä. Tärkeintä on, että maailmanloppu (ja metabolinen oireyhtymä) ei tullutkaan, vaikka lihoin. Voi olla, että joskus taas tulee uusia stressaavia aikoja, jolloin rutiinit menevät uudestaan rikki: opin nimittäin myös sen, kuinka vaivihkaisesti kilot kertyvät, kun paketti on sekaisin. Nyt kuitenkin tiedän, että osaan kyllä tarvittaessa taas korjatakin tapani.
Postauksen kuvat Freephotos.cc